..hitaasti ja ehkä huomaamattomasti, mutta varmasti. Mukanaan pöpöjä ja aurinkoa.
Piti oikeen tarkistaa että koskas sitä on viimeksi tullut
kirjoiteltua ja onhan tuosta jo kulunut viikko jos toinenkin. Edellinen
viikko meni vauhdilla hienoissa uusissa asioissa ja ehdinkin jo ajatella
kuinka kivaa elämä onkaan kun välillä tapahtuu paljon uutta ja mukavaa.
No, joskus tulee sitten se aika kun täytyy hidastaa ja nyt se tuli sitten
menneellä viikolla influenssan muodossa. Yökylä ystävän luona
perjantai-lauantaiyönä ja ystävän miehen korkea kuume lauantaina ei
luvannut hyvää, mutta hyvillä mielin meni lauantai ihanassa säässä ja
seurassa Ellivuorella ja sunnuntai Naantalissa supertreeneissä
hikoillen. Mun mies kuumeili jo maanantaista, mä parin päivän köhimisen
jälkeen keskiviikosta lähtien. Ja voi kuulkaa minkälainen on tauti ollutkaan.
Pelkkää tärinää, vilunvärinää, hikoilua, kipua ja köhinää monta päivää.
Eilen oli kuume vihdoin alle 38° ja tänään olo on aiempaan nähden ollut
melko hyvä.
Mutta ei ole mennyt tämäkään pariskuntasairastaminen hukkaan. Kun ei ole muuta jaksanut kun makuuasennossa yrittää pitää silmiä auki, on ollut hyvä esimerkiksi suunnitella ja haaveilla kesälomamatkasta. Myös tervehdyttyä tapahtuva siivouspäivä on nyt suunniteltu, sillä pakkopysähtyminen omaan kellarikotiin on myös pakottanut huomaamaan pölyrätin tarpeessa olevat hyllyt ja imuria kaipaavan sängynalusen. Taisimme myös tehdä eräälle varhaisteinille hyvän kulttuuriteon, kun miehelle syntymäpäivälahjaksi ostamani Cirque du Soleil-näytöksen liput vaihtuvat hänen syntymäpäivälahjakseen. Remontti on tietysti ollut poissa laskuista meidän osalta, mutta onneksi rakas isäni on jaksanut käydä sitä yksin edistämässä.
Joten eipä tässä hätäillä, vaikka kyllä alkaa tämä makoilu jo pääkopalle riittää ja kovasti ajattelin että tiistaina jo voisin olla työkuntoinen. Huomenna siis marssinkin (lue: raahustan yskivänä ja tärisevänä) työterveyshuoltoon saamaan jonkunsortin todistusta ettei tarvitsisi tiistaina mennä köhimään jumppasalin etuosaan vaikka päivätyöhön jo pääsisikin palaaman. Tosin, hyvin alkaneen kuntosaliharrastuksenkin pariinkin olisi jo kova hinku..
Kovasti toivon, että tämän sairastelun aikana olisi ulkona jo puhjennut kevät (ei siltä tuntunut pakkasen puolesta kun tänään vein pakon sanelemana roskiksen ulos). Huomasin nimittäin tänään ulos kurkistellessani että meidän ikkunan alla on krookus alkanut kukkia, ja se jos mikä on kevään merkki. Se oli yksi ainoa sinertävä krookus eikä vielä nuppujakaan keltaisissa, mutta kuitenkin varma jokavuotinen keväänmerkki mulle. En uskaltautunut ulos tätä kuvailemaan, mutta innostuin kaivamaan viime vuonna nappaamani kevätkukkakuvat tiedostoista. Nämä kuvat on räpsitty 13.3. viime vuonna. Että jäljessä ollaan, mutta matkalla kuitenkin.
Tervetuloa kevät, jahka taudista pääsen tulen sinua ihailemaan. Menkää te terveet jo!
<3 Kiskis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti